Lento Delhiin on enää kahden yön päässä, joten kai munkin olisi aika avata sanainen arkkuni.
Perhoset ovat löytäneet reittinsä mahaani, vaikka vielä eilen en oikein tajunnut, että ihan kohta ollaan menossa. Korkkasin tänään kuitenkin maitohappobakteeripurkin ja yhtäkkiä kaikki alkoi tuntua paljon konkreettisemmalta. Olen tämä illan pakannut Piian luona Turussa rinkkaa. Enää en jaksa stressata siitä, onko kaikki tarpeellinen mukana vai ei. Eläähän siellä perilläkin ihmisiä, ja selviävät päivästä toiseen, joten miksei sitten mekin.
Aika on mennyt kamalan nopeasti, koko kesä vaan hurahtanut ohi. Kaikki pieniltäkin tuntuvat jutut on tuntunut tavallista tärkeämmiltä. Oon pessyt mattoja, käynyt äidin kasvimaalla, pyöräillyt Oulun valoisassa yössä, käynyt torikahveilla, katsellut Saanaa kotipihalta ja järvimaisemia kanootin kyydistä, riidellyt ja sopinut siskon kanssa ja viettänyt aikaa maailman parhaassa kainalossa.
Vaikka odotankin jo kovasti temppeleitä, basaareja, jooga-kurssia, Nepalin vuoristoilmaa, Vietnamin saaristoa ja mitä kaikkea näiden väliin ikinä mahtuukaan, niin silti kesällä mielessä pyöri eniten se hetki, kun näkee taas ne tutut kasvot, jotka karkasi viikko sitten Kiinaan. Käytännön asiat, kuten Ellun pohtimat vakuutukset, tuntui jotenkin kaukaisilta jutuilta, joiden ajattelin hoituvan itsekseen (melkeen hoituivatkin niin :)). Nyt on kuitenkin laukut pakattu, taskussa paikallista valuuttaa ja lentolippuja Helsingistä Intian, Thaimaan ja Kiinan kautta takaisin tammikuun pakkasiin. Vähän jänskättää.
Lopuksi laulu vanhemmille, jotka kuitenkin huolehtii enemmän kuin on terveellistä :)
Kuullaan Intiasta!
<3: Tuuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti