Liian pitka aasialaiseksi ja muuta

Kansallisen (Finriski 2007) -tutkimuksen yhteydessä tehtyjen mittausten mukaan 25-34 -vuotiaiden naisten keskipituus oli 165 cm (lahde aina yhta luotettava wikipedia). Itse olen 170 senttimetria, ja niista viisi on todellakin liikaa. Nepalilaisessa bussissa istuin polvet lujasti kiinni edessa istuvan selkanojassa ja niskatuki loppui siihen, missa oma niskani alkoi. Birganjissa kolautin paani aina, kun astuin kylpyhuoneesta ulos ja nukuin vinottain sangyssa, kun sangynpaadyt eivat antaneet periksi. Joissain paikoissa jalkani saavat nauttia yoilmasta, kun sanky loppuu kesken. Junien makuupaikoilla ei ole muutenkaan ruhtinaallisesti tilaa, mutta mina saan olla ergonomisesti leuka rinnassa, jos haluan istua vuoteellani. En halua edes kuvitella, millaista 180-senttisilla on. Nytkin kolautin paani tietokoneen ylla olevaan hyllyyn.

Viime yona taittui viimeinen junamatkamme Intiassa, kun matkasimme Madgaosta Mumbaihin. Oih, Indian railways, tulee ikava! Juna-asemilla on lehti- ja kirjakauppoja, kioskikarryja, joista voi ostaa pikkusyotavaa ja juomista, hyvia ja halpoja ravintoloita (yleensa veg. restaurant ja non veg. erikseen, koska kaikki hindut eivat syo kasvisruokaa ravintoloissa, joissa valmistetaan liharuokia), monenlaisia odotushuoneita (ladies' ja a.c. waiting roomit erikseen), ja Madgaon asemalta loydettiin myos nettikahvila. Ja entas junat! Siella kaupitellaan samosoja, ihanaa chaita, maukasta aamiaista, lounasta ja illallista, ja kanssamatkustajat saattavat tarjota evaitaan ja neuvojaan kohteisiimme (ja myos niihin paikkoihin, joihin emme ole menossa). Junissa on valmiiksi lakanat, tyynyt ja peitot, ja mukavaa henkilokuntaa. Ja vessoissa on peilit! Mita luksusta!

Intia on vastakohtien maa. Liikenteessa on yksi saanto (tuuttaa paljon ja lujaa), joka puolella on melua, halinaa ja ruuhkaa, kaikki kaytanteet vaihtelevat ja mikaan ei ole varmaa. Kun asuu maassa, jossa vallitsee hallitsematon kaaos, ihmiset nayttavat kayttavan energiansa pienten asioiden jarjestelyyn ja saannostelyyn: pikkuleivat asetellaan sievasti ja tasmallisesti lasipurkkeihin, vihannekset kauniisiin kekoihin, varillisista pulvereista tehdaan pikkutarkasti kauniita kuviota poydille - ylipaataan kaikki, mita esilla on, asetellaan symmetrisesti ja jarjestelmallisesti. Lentokentalla rakastettiin leimaamista. Lentolippu leimattiin kahdesti ja jokaiseen kasimatkatavaraan piti liittaa pikkulappu, johon lyotiin leima, ja ennen lentokoneeseen astumista jokainen leima tarkastettiin. Junalipun ostamista, perumista ja teidustelemista varten taytyy tayttaa lappu, matkatavaroiden sailoon jattamista varten piti tayttaa toinen, ja toisinaan netissa kayminenkaan ei onnistu ilman passia (emme paasseet Varanasin yliopiston kirjastoonkaan, kun emme olleet alynneet ottaa passeja mukaan). Ja sitten kun astut takaisin kadulle, olet taas keskella sekasortoa.

Papereiden leimailun lisaksi intialaiset tykkaavat kyeta lyomaan ihmisiinkin jonkinlaisia leimoja. Varsinkin alkumatkasta uskonto tuli monesti heti puheeksi, ja uusien ihmisten kanssa keskusteltaessa "Do you believe in God?" tai "What's your religion?" saattoi olla seuraava kysymys sen jalkeen, kun he olivat kysyneet nimiamme. Vaikka Intiassa onkin monia eri uskontoja edustettuina, ei "Well, non" tuntunut kelpaavan vastaukseksi. Nykyaan kierran vastaamisen kertomalla, etta suurin osa suomalaisista on kristittyja. Tulevaisuuden ammattiakin tiedustellessa on helpompaa sanoa aikovansa opettajaksi kuin etta alkaisi kertoa harkitsevansa ja etsivansa viela omaa polkuaan ja alaansa. Epavarmuutta ei niella taalla kovin helposti.

Tulevaisuuden suunnittelu on taalla muutenkin vahan erilaista. Tulvivassa Janakpurissa keskustelimme yhden nuoren nepalilaismiehen kanssa, joka kertoi haaveilleensa laaketieteen opinnoista, mutta koska hanen tehtavansa perheen ainoana poikana oli hankkia perheelle rahaa ja varoja siskon naimisiinmenoa varten, oli han mennyt apteekkiin toihin ja suunnitteli nyt aloittavansa opintonsa vasta joidenkin vuosien paasta. Perhe menee taalla aina kaiken muun edelle ja ajatus siita, etta meilla muutetaan 19-vuotiaana kotoa pois ja lahdetaan itsenaistymaan ja rakentamaan omaa elamaa, on taalla aivan vieras.

Meilla on enaa nelja yota Intiassa jaljella. Mielessa pyorii jo Thaimaa ja Bangkok tulvineen, mutta ennen kuin matkamme ensimmainen etappi jaa taaksemme, on Mumbaissa viela paljon nahtavaa ja tehtavaa, idleja syotavana ja monta ihanaa chai-kuppia juotavana (taalla sita taas osataan tehda!).

Hello, Goodbye

Paiva jos toinenkin on vierahtanyt Arambolissa. Vietamme taalla viela yhden paivan ennen kuin jatamme Goan rannat taaksemme ja hyppaamme Mumbain-junaan.

Eilen aamulla pohdimme paivan suunnitelmaa ja mietimme kaikenlaisten reippaiden asioiden tekemista ennen aamiaista. Sitten totesimme moisten mietteiden olevan turhia ja suuntasimme aamiaiselle. Rantaravintolan aamuchai oli kuten aina taalla etelassa, liian vetista. Joka kerta toivomme sen olevan hyvaa, mausteista ja makeaa kuten pohjoisessa aina oli, mutta myos joka kerta joudumme pettymaan. Minusta tuntuu, etta viela jonain paivana tama kaikki kertynyt sisainen rauhani muuttuu valtavaksi chai-raivoksi, jonka kohdistan kaikkiin niihin teenkeittelijoihin jotka aliarvioivat makunystyroitani.

Paivan ohjelmassa oli myos etsia apteekki. Medical storen sijaintia kysyimme Simritilta, iloiselta naiselta jolla on pyykinpesupalvelu guest housessamme. "It's a long way. Twenty minutes." Useimmiten intialaisilta kysyessa matkan pituutta vastaus on kymmenen minuuttia, joten apteekki tosiaan taisi olla kaukana. Lahdimme siis matkaan, mutta ensin paatimme poiketa muutamassa kaupassa matkan varrella... Ja saimme todeta Simritin olleen oikeassa: matka todella oli pitka, silla saavutimme apteekin noin kolmen ja puolen tunnin kuluttua. Ennen paamaaramme saavuttamista neuvottelimme kirjakauppiaan kanssa muutamien kirjojen hinnoista ("But this book is broken?!""No madame, it's a good book") , teimme herateostoksia pimeassa (sahkokatkos, mika iloinen yllatys juuri kun olet takahuoneessa sovittamassa bikineja), tingimme three roses -korusta (vai three horses, kuka naista tietaa), hypistelimme pallolaukkuja ja yritimme etsia Tuulille niita kaikista taydellisimpia mustia haaremihousuja, joita han on etsinyt halki Intian. Kaikki tama oli niin kovin uuvuttavaa, etta pysahdyimme lounaalle houkuttelevan edullisen nakoiseen paikkaan. Aamiaisasiatkin olivat superhalpoja. Puri bhaji 35 rupiaa! Lassi 30 rupiaa! Haaveilimme jo seuraavasta aamiaisesta ja paadyimme pannukakkuihin (tai pain cakes, kuten ruokalistalla toisinaan lukee). Taman ravitsevan lounaan jalkeen jatkoimme matkaamme, hitaasti, silla pysahdyimme valokuvaamaan tienposkessa tonottavaa tv:ta ja muita jannittavia asioita. Olemme olleet Intiassa jo niin monta viikkoa, etta jotkut nakemamme asiast eivat enaa tunnu niin eriskummallisilta, mutta sitten sita muistaa etta hei, minulla ei viela ole valokuvaa pyykkikasaa paansa paalla kantavasta miehesta eika kukkaseppeleilla koristellusta rekasta. Vihdoin loysimme parikin apteekkia ja laakkeetkin saimme.

Kotiin palattuamme kello oli kuusi, niin kuin se aina tuntuu olevan kun mietimme paljonko se mahtaa olla. Taalla ajalla ei sinansa ole oikeastaan valia, koska meidan ei useimmiten tarvitse olla mihinkaan tiettyyn aikaan missaan. Toisinaan on tietysti miellyttavampi liikkua valoisaan aikaan, joten on hyva tietaa kuinka paljon on aikaa ennen kuin aurinko laskee. Illalla soimme illallista rantaravintolassa ja uskaltauduin tilaamaan jattikatkarapuja normikasviscurryjen sijaan. Hyvia olivat.

Nyt toisessa nettipaikassa dataillut Ellu taitaa jo odotella kotiovellamme ja koska I'm the keeper of the keys, pitaa menna!

Tunnelmia Arambolista

Diwali, valon juhla, alkaa 26-28.10 viikonloppuna.

Juhla kestaa 22 paivaa, jolloin lapsilla on koulusta lomaa.

Onko tama se reality-tv?

Rekkojen ja muiden isojen kulkuneuvojen takana lukee muille kuskeille ystavallinen kehotus kayttaa toottia ohittaessa, jotta kuski osaa antaa tieta.

Pesukoneella pyykit puhtaaksi, superia!

Intialaiset haluavat fyysisen kohteen mita palvoa, jopa kristinuskossa.

Niin risteille kuin hindujumalille uhrataan kukkaseppeleita ja kynttiloita.

Perhe on pahin. Ja korruptio.

Olemme vahan puhkoneet travellerikuplaa sitten viime kerran. Anjunaan saavuttuamme loydettiin hostelli, jota pyorittaa vanha mummeli. Koska Intiassa suku on tarkein ja vanhusten hoito jaa lasten harteille, oli mummon luona kaymassa lapsista lastenlapsiin saakka. Tutustuimme mummon tyttarenpoikaan, joka naytti meille nuorten hengailumestoja. Saimme myos perheen sedalta (kaikki sukulaisuussuhteesta riippumatta kutsuivat hanta sedaksi) kutsun perheen grillijuhliin. Tietysti hyvaksyimme kutsun; mika loistava tilaisuus nahda paikallisten elamaa livena! Tama perhe tosin oli kaikkea muuta kuin perusintialainen, silla se oli kristitty, varakas ja supermoderni kun lapsenlapsetkin asuvat Kanadassa ja Australiassa.

Juhlissa seta joi lasista raakaa vodkaa ja kertoi meille tarinoita elamastaan. Han oli hiljattain perinyt asunnon ja tullut Englannista Intiaan huomatakseen etta talo oli vallattu. Intiassa tamakin on mahdollista. Lisaksi hostellin pihaan on majoittunut perhe, joka ei suostu lahtemaan. Koko tilanne on monimutkainen, silla pihanvaltaajat ovat hinduja eika kristitty perhe halua aiheuttaa riitaa. Lisaksi Intiassa on saanto, jonka mukaan perhe joka on asunut samassa paikassa 30 vuotta, saa ostaa maan valtion maaraamaan hintaan. Perhe on valittanut viranomaisille, jotka ottavat rahaa ensin toiselta perheelta ja menevat sitten toisen perheen luo pyytamaan lisaa rahaa. Lopputulos on, etta naennaisesti jotain on yritetty tehda, mutta todellisuudessa mitaan ei tapahdu ja poliisiseta on rikastunut lyhyessa ajan hyvin paljon. Juttu on ollut oikeudessa 8 vuotta. Kaytannossa jompikumpi perhe joutuu ostamaan maan, kristityt tosin markkinahintaan, joka on noin 10 kertaa kalliimpi kuin valtion hinta.

Grillijuhlista toivuttuamme jatkoimme matkaa Anjunasta Aramboliin. Vaihdamme jo tottuneesti bussista toiseen seka matkustamme stressitta seisomapaikoilla tapotaydessa bussissa. Arambol on rauhallinen, travellerihenkea huokuva pikkupaikka jossa on kaikkea pienella alueella. Ravintoloissa on joka ilta ohjelmaa livemusasta elokuviin ja jamisessioihin. Tanaan kavimme katsomassa elokuvan, joka tosin alkoi tunnin myohassa sahkokatkon vuoksi. Odotteluun on onneksi jo tottunut, silla kaikki taalla kestaa kauan eika kenellakaan ole kiire tehda mitaan, edes tilaamaasi ruokaa. Intian paiva on luultavasti huomattavasti pidempi kuin 24 tuntia. Viihdymme taalla siihen asti, etta junamme lahtee Madgaonin kaupungista kohti Mumbaita 27 paiva.



Matkalla Anjunasta Aramboliin

Travellerikuplassa

Nyt olemme siella mista koko Intia-seikkailumme oikeastaan alun perin piti alkaa. Goa olisi ollut pehmea lasku ennen suurkaupunkien vilinaa, mutta maantieteelliset realiteetit saivat meidat muuttamaan alkuperaista suunnitelmaa ja matkaamaan lapi pohjoisten kaupunkien ja kaymaan mutkan Nepalissa ennen etela-Intiaan suuntaamista. Vietamme Goan Palolem Beachilla yhteensa nelja paivaa ja asumme rannalla edullisessa huoneessa, jota vuokraa intialainen perhe. Talo on betonia, mutta katto kyhatty pellista ja pressuista, joten seinan ja katon valista paasevat otokat sisaan. Mutta ei se mitaan, tata vartenhan olemme raahanneet rinkoissamme moskiittoverkkoja, jotka virittelemme oiksi vuoteeseemme. Aanieristys talossa ei tietenkaan ole absoluuttinen, joten iltaisin nukahdamme meren kohinaan ja aamuisin heraamme kun perhe heraa ja aloittaa aamutoimet.

Turistikausi alkaa vasta ensi kuussa, joten rannalla on viela jokseenkin hiljaista. Joka puolelta kuuluu sahausaania ja tasaista naputusta, kun ravintoloita ja bungaloweja pystytetaan. Tuntuu jokseenkin hullulta, etta paikat taytyy rakentaa joka vuosi uudestaan, kun hokkelit eivat kesta monsuuneja.

Taalla Goalla oleminen herattaa hieman ristiriitaisia tunteita, silla toisaalta olemme juuri pahimmassa travellerikuplassa, kun syomme mannermaista aamiaista rantakadun ravintoloissa, vaihdamme Intia-kokemuksia israelilaisten kanssa (Intia on taynna matkustavia israelilaisia, uskokaa pois. Tai sitten olemme vain alkaneet tiedostaa enemman israelilaisten lasnaolon tutustuttuamme israelilaisiin Keralassa), vietamme paivat rannalla ja mietimme delfiinien bongaamista. Mutta toisaalta, taalla on aivan ihanaa. Meri-ilma on raikkaampaa kuin sisamaassa, jossa ilmankosteus tekee kaikesta sietamattomampaa, meidan ei tarvitse kayda vakivallatonta vastarintaa riksakuskeja vastaan kun ei ole pakko lahtea rantakadulta mihinkaan, eivatka kaupunkien saasteet ahdista henkea.

Kaikkea

Tahan asti pisin pysahdyksemme, kokonaista kuusi paivaa, Varkalassa on hujahtanut vauhdilla. Matkaan on mahtunut lekottelua rannalla, hyvaa ruokaa, seka mukavia uusia tuttavuuksia. Toisaalta Intia jaksaa aina yllattaa, eika mitaan kotona itsestaanselvaa asiaa kannata pitaa varmana. Lemmikkikoirat ovat oisin aggressiivisia ja nukkumaan mennessa saattaa huomata etta avain ei mene lukkoon jonka seurauksena hostellin omistaja herattaa koko talon paukuttelemalla helahoidon vasaralla irti ovesta. Kauneushoitolan tati lupasi helpottaa taakkaani viemalla turhiksi havaitsemiani vaatteita naapuruston koyhille. Jatin myos maailmaa nahneen romaanini seuraavalle lukijalle ja vaihdoin sen uuteen opukseen kirjatorilla.

Huomenaamuna matkamme jatkuu kohti Goan aurinkotuoleja ja bungaloweja. Tosin nama ihanuudet saavuttaaksemme matkustamme ensin 20 tuntia junalla. Juna tuntuu kuitenkin luksusvaihtoehdolta bussiin verrattuna. Siella on WC, tasainen kyyti, makuupaikka ja chaimyyjia jotka kulkevat pitkin kaytavia kaupitellen tuota ihanaa joulun makuista teejuomaa, jota Suomessa tulemme kaipaamaan.

Jokainen paiva Intiassa tuo mukanaan yllatyksia. Kuten bussimatkatuttavuutemme Ashok filosofoi, Intiassa on kaikkein rikkainta ja kaikkein huonointa, kaikkein kauneinta ja kaikkein ruminta, kaikkein parasta ja kaikkein kauheinta. Kaikesta tasta kaikkeudesta huolimatta en voi olla laskematta paivia siihen etta lennan kotiin toisen puoliskoni luokse.

Verkkaista elamaa paratiisirannalla

Olemme jattaneet kaupunkien polyt taaksemme ja siirtyneet Varkalan paratiisirannalle Keralaan. Hammentavista junakokemuksista Intiassa voisi kirjoittaa tovin jos toisenkin, mutta tyytykaamme vain mainitsemaan etta taalla edes junaraiteiden looginen numerojarjestys ei ole itsestaanselvyys ja asemarakennuksen sijainnin paikantaminen junasta ulos tullessa jo saavutus sinansa. 18 tunnin matkustamisen jalkeen saavuimme kuitenkin kohteeseen ja pari paivaa taalla on kulunut leppoisasti.

Heti saavuttuamme Varkalaan tutustuimme israelilaiseen pariskuntaan, joilla on suloinen 3-vuotias poika. He suosittelivat meille majapaikkaa Varkalan etelaisella kalliolla, joka osoittautuikin taydelliseksi sijainniltaan: takapihalta laskeutuu portaat suoraan merenrantaan. Nyt on siis aika hankkia se katu-uskottava rusketus, johon suuremmissa kaupungeissa reissatessa ei ole viela ollut mahdollisuutta. Harmillisesti eilen aurinko ehti laskea ennen kuin olimme uutterasti tinkineet katukaupoissa kaikista tarvittavista auringonottoon tarvittavista lisavarusteista (saronki, keralalaista kirjallisuutta, toppi, nilkkakoru, kynttiloita hauskassa paketissa... missa vaiheessa ylimaaraisesta materiasta eroonpaaseminen muuttuikin salakavalasti tavaran hillittomaksi haalimiseksi?), mutta onneksi olemme omaksuneet rennon travelleriasenteen - miksi kiirehtia tanaan, kun huomennakin ehtii. Tasta tulee myos mieleen Scandinavian Music Groupin biisi Elenasta joka tietaa etta se mika on tarkeaa on tarkeaa myos myohemmin. Tanaankin olemme tehneet vain hyvin vahan asioita varsinaisesti. Aamulla etsimme sen parhaimman aamiaispaikan (tuoreita asioita kiitos!) ja sitten menimme kauneushoitolaan. Nahtavasti meikkaamisen lopettaminen on saanut meidat ehostamaan noita hindulaisittain saastaisimpia kehonosia, eli jalkoja. Pedikyyrin jaljilta jalkamme ovat nyt puunatut, jynssatyt, rasvatut, hennatatuoidut ja varpaankyntemme lakatut. Taman operaation jalkeen olikin taas jo iltapaiva, ja auringonottoaikaa enaa hyvin vahan. Ehka sitten huomenna, ellei seuraavista junalipuista taisteleminen vie koko paivaa.

Intia kohtaa Ranskan Pondicherryssa

Neljan paivan aikana liikuimme valtavan pitkan matkan. Matkaan mahtui monta kaannetta: polyinen bussimatka Patnaan, majapaikan metsastaminen kahdelta yolla, lennot Bengaluruun samassa koneessa ylaluokkaisten intialaisten kanssa seka jatkoyhteysjunalipuista taisteleminen. Intian junalipujen varaussysteemi on taysin kasittamaton. Liput ovat viikoiksi eteenpain varattuja, turisteille on 2 henkilon varauskiintio per juna ja yhtakkia kaksi paivaa ennen matkaa varautuu uusi kiintio uusilla paikoilla, puhumattakaan varauslistoista tai siita etta puoli tuntia ennen junan lahtoa paikkoja yhtakkia loytyykin. Lopulta saavuimme kuitenkin vihdoin paamaaraamme Pondicherryyn bussilla jossa ei ollut ovia. Todellinen ilmastoitu bussi.

Pondicherry on entinen ranskan siirtomaakunta ja vanhojen aikojen henki nakyykin miltei joka kadunkulmassa. Meilla on huone ranskalaisperheen omistamassa majatalossa rauhallisella kadulla ranskalaiskorttelissa. Tana aamuna soimme perheen keittiossa aamupalaa ja jutustelimme kaikesta Ranskan, Suomen ja Intian valilla. Tama ihana merenrantakaupunki on sopiva tuulahdus Eurooppaa keskella Intiaa. Taalla on hyva olla ja vain nauttia olemassaolosta. Niin ja syoda hyvin. Ensimmaista kertaa matkan aikana tuntuu silta kuin olisimme lomalla.