Hello, Goodbye

Paiva jos toinenkin on vierahtanyt Arambolissa. Vietamme taalla viela yhden paivan ennen kuin jatamme Goan rannat taaksemme ja hyppaamme Mumbain-junaan.

Eilen aamulla pohdimme paivan suunnitelmaa ja mietimme kaikenlaisten reippaiden asioiden tekemista ennen aamiaista. Sitten totesimme moisten mietteiden olevan turhia ja suuntasimme aamiaiselle. Rantaravintolan aamuchai oli kuten aina taalla etelassa, liian vetista. Joka kerta toivomme sen olevan hyvaa, mausteista ja makeaa kuten pohjoisessa aina oli, mutta myos joka kerta joudumme pettymaan. Minusta tuntuu, etta viela jonain paivana tama kaikki kertynyt sisainen rauhani muuttuu valtavaksi chai-raivoksi, jonka kohdistan kaikkiin niihin teenkeittelijoihin jotka aliarvioivat makunystyroitani.

Paivan ohjelmassa oli myos etsia apteekki. Medical storen sijaintia kysyimme Simritilta, iloiselta naiselta jolla on pyykinpesupalvelu guest housessamme. "It's a long way. Twenty minutes." Useimmiten intialaisilta kysyessa matkan pituutta vastaus on kymmenen minuuttia, joten apteekki tosiaan taisi olla kaukana. Lahdimme siis matkaan, mutta ensin paatimme poiketa muutamassa kaupassa matkan varrella... Ja saimme todeta Simritin olleen oikeassa: matka todella oli pitka, silla saavutimme apteekin noin kolmen ja puolen tunnin kuluttua. Ennen paamaaramme saavuttamista neuvottelimme kirjakauppiaan kanssa muutamien kirjojen hinnoista ("But this book is broken?!""No madame, it's a good book") , teimme herateostoksia pimeassa (sahkokatkos, mika iloinen yllatys juuri kun olet takahuoneessa sovittamassa bikineja), tingimme three roses -korusta (vai three horses, kuka naista tietaa), hypistelimme pallolaukkuja ja yritimme etsia Tuulille niita kaikista taydellisimpia mustia haaremihousuja, joita han on etsinyt halki Intian. Kaikki tama oli niin kovin uuvuttavaa, etta pysahdyimme lounaalle houkuttelevan edullisen nakoiseen paikkaan. Aamiaisasiatkin olivat superhalpoja. Puri bhaji 35 rupiaa! Lassi 30 rupiaa! Haaveilimme jo seuraavasta aamiaisesta ja paadyimme pannukakkuihin (tai pain cakes, kuten ruokalistalla toisinaan lukee). Taman ravitsevan lounaan jalkeen jatkoimme matkaamme, hitaasti, silla pysahdyimme valokuvaamaan tienposkessa tonottavaa tv:ta ja muita jannittavia asioita. Olemme olleet Intiassa jo niin monta viikkoa, etta jotkut nakemamme asiast eivat enaa tunnu niin eriskummallisilta, mutta sitten sita muistaa etta hei, minulla ei viela ole valokuvaa pyykkikasaa paansa paalla kantavasta miehesta eika kukkaseppeleilla koristellusta rekasta. Vihdoin loysimme parikin apteekkia ja laakkeetkin saimme.

Kotiin palattuamme kello oli kuusi, niin kuin se aina tuntuu olevan kun mietimme paljonko se mahtaa olla. Taalla ajalla ei sinansa ole oikeastaan valia, koska meidan ei useimmiten tarvitse olla mihinkaan tiettyyn aikaan missaan. Toisinaan on tietysti miellyttavampi liikkua valoisaan aikaan, joten on hyva tietaa kuinka paljon on aikaa ennen kuin aurinko laskee. Illalla soimme illallista rantaravintolassa ja uskaltauduin tilaamaan jattikatkarapuja normikasviscurryjen sijaan. Hyvia olivat.

Nyt toisessa nettipaikassa dataillut Ellu taitaa jo odotella kotiovellamme ja koska I'm the keeper of the keys, pitaa menna!