Historian havinaa

Oho, aika on hurahtanut ja olemme jo Kambodzassa!

Saigonista, eli nykyisesta Ho Chi Minhista sen verran, etta 31 vuotta sitten loppui Vietnamin sota. Kavimme sodalle omistetussa War Remnants -museossa katselemassa valokuvia kaikista pahuuksista mita Yhdysvallat ovat maassa saaneet aikaan. USA:n hieno ajatus oli siis pelastaa Etela-Vietnam pohjoisen kommunistien otteesta, mutta paatyi tuhoamaan ja tappamaan kaikkea ja kaikkia. Itketti monta kertaa. Kaikkien maailman ihmisten pitaisi kayda tassa museossa, jotta nakisi mita sota saa aikaan. Pahinta kaikista on se, etta sota oli aika hiljattain, ja se etta USA jatkaa "sotimista rauhan puolesta" tanakin paivana muissa maissa, tietenkin omaa etuaan ajaen. Lisaksi sodan jaljet vaikuttavat viela pitkaan Vietnamissa. Jenkit paattivat suihkutella myos ilmaan myrkkykaasuja, jotka jaavat ihmisen kehoon ja siirtyvat sukupolvelta toiselle. Viela tanakin paivana Vietnamissa syntyy taman takia lapsia ilman kasia tai jalkoja, enka edes viitsi kuvailla milta ne kuvat nayttivat. Katukuvassa sota ei tana paivana juuri nay, silla maiseman tayttavat tuhannet skootterit ja turistit seka jaloissa pyorivat katukauppiaat ja kauneushoitolat. (Suosittelen kuumakivihierontaa)

Shokista toivuttuamme lahdimme matkaan kohti Kambodzaa. Paasimme bussilla sujuvasti suoraan Siem Reapiin asti. Tosin matka kesti 4,5h pidempaan kuin meille luvattiin, mutta mitas pienista, ainahan voi syoda evaita. Tanaan lahdimme katsastamaan maailman suurimman uskonnollisen rakennuksen, Angkor Watin, auringonnousussa. Klo 05.30 mesta oli jo taynna turisteja. No, olihan se ihan hienoa kun kivitemppelin silhuetti nakyi vasten oranssia taivasta. Maksoimme paivalipusta 20 dollaria ja kuskista 5 dollaria, joten ajeltiin sitten alueen temppeleilla koko rahan edesta, nimittain 7h. Parin ekan temppelin jalkeen kivet alkoivat vahan kyllastyttaa ja kokemuksesta tuli pikemminkin Angkor Watever. Kavimme myos temppelissa jossa Tomb Raider-leffa on kuvattu. Harmi, ettei paljon muuta muista elokuvasta kuin Angelina Jolien pikkushortseissa ja sen, etta Angelina on vienyt sopoja kambodzalaislapsia myos kotiinsa adoption merkeissa. Ainiin, punakmeerit tuhosivat aikanaan Angkor Watin patsaita, mutta se onkin jo toinen tarina.

Huomenna paasemme taas harrastamaan lempipuuhaamme eli syomaan evaita bussiin. Talla kertaa kohteena Thaimaa!

Good morning, Vietnam

Viime torstaiaamuna nousimme Luang Prabangissa bussiin ja edessa oli valovuosia kestava matka Vietnamin rajalle. Matkasuunnitelmammehan ei ollut ihan taydellinen; olimme lahteneet etela-Laosista pohjoiseen ja sitten tulimme takaisin etelaan silla suuntana oli etela-Vietnam. Mutta joskus vain pitaa kayda mutka pohjoisessa paastakseen etelaan. Ensimmaisen etapin, bussimatkan Luang Prabangista Vientianeen, oli maara kestaa yhdeksan tuntia ja olimme laskeneet ehtivamme hyvin Vientianesta Savannakhetiin lahtevaan yobussiin. Todellisuudessa emme kuitenkaan olleet perilla viidelta, vaan lahempana kahdeksaa ja bussimme lahti puoli yhdeksalta. Kun sitten kavikin ilmi, etta bussit Savannakhetiin lahtivatkin etelaiselta bussiasemalta ja me olimme pohjoisella, ei auttanut muu kuin hypata tapotayteen tuk-tukiin, vannottaa kuskia ajamaan lujaa ja toivoa parasta. Kun sitten muut matkustajat olivat jaaneet kyydista ja olimme saaneet eraan korealaisen miehen hermostumaan, kuskimme lahti kaahaamaan lapi keskustan ja kohti etelaista bussiasemaa. Jossain vaiheessa vilkaisimme kelloa, joka oli 20.33. "Peli on menetetty", totesimme. Mutta juuri silloin kaannyimme bussiasemalle, kuski kiihdytti viela ja jarrutti lahtevien bussien kohdalla. Hyppasimme ulos ja hakkasimme Savannakhetiin lahtevan bussin ikkunaa. Bussi oli kaksikerroksinen sleeper-bussi, mutta meidat ohjattiin alakertaan. Ellu meni edelta ja sai paikan, joten meita Tuulin kanssa kehotettiin kompimaan eteenpain, pienelle ovelle. Oven takana oli matala makuutila, joka oli heti kuskin penkin takana. Makuutilassa oli jo kolme laotyttoa meidan lisaksi, mutta mahduimme joten kuten nukkumaan. Kun olimme paasseet liikkeelle, pysahdyimme melkein heti, silla Laosin bussit ovat hajoavaa laatua ja niita taytyy korjailla tuon tuostakin (itsehan tosin nukuin tassa vaiheessa jo sikeasti aasialaista hengityssuojaa kayttavan laotyton ja aasialaiseen sleeper-bussiin liian pitkan Tuulin valissa, mutta kuulin jalkikateen tasta bussinkorjausoperaatiosta).

Aamulla olimme perilla, pari tuntia myohassa kuten tavallista. Soimme aamiaista bussiaseman vieressa enka ollut pitkaan aikaan ollut niin iloinen hammastikuista. Olimmehan sentaan matkustaneet jo 24 tuntia. Yhtakkia tarjoilija kysyi: "Where you go? Vietnam?" ja osoitti lahtevia busseja. Eras lansimaalainen pariskunta kertoi heidan olevan menossa bussilla suoraan Vietnamiin, Hueen asti. Harkitsimme puoli minuuttia ja totesimme: "syteen tai saveen". Meita nimittain vahan jannitti, silla meillahan ei ollut viisumia Vietnamiin. Alle kahden viikon visiitilla viisumia ei tarvitse, mutta viranomaiset rajalla vaativat nahda paluulipun, josta nakyy maasta poistuminen. Olimme kuulleet suomalaistravellerilta tekaistun lentolipun esittamisesta, mutta emme olleet vaivautuneet moiseen. Raapustimme bussimatkalla kirjallisen matkasuunnitelman, jonka suunnittelimme esittavamme rajalla paluulippujen puuttuessa. Rajalla meita hermostutti viela enemman. Jouduimme poistumaan bussista ja jattamaan rinkkamme sisalle. Laosin puolella rajaa sujautimme yhden dollarin setelit diskreetisti passiemme valiin ennen kuin ojensimme ne virkailijoille ja toivoimme parasta. Saimmekin leimat passeihimme - "used" - Laosin viisumi kaytetty. Sitten taas vahan jannitti. Bussimme oli jo kaasuttanut rajan yli rinkkamme mukanaan. Mietimme milta rajalla pitikaan Madventuresin oppien mukaan nayttaa, vahan vasyneelta ja hymyilevalta ja alkaa itkea vasta sitten kun tilanne on toivoton. Vietnamin puolella rajaa oli nelja tarkastuspistetta, joissa ensimmaisessa tarkastettiin passi, toisessa mitattiin ruumiinlampo (36,4 astetta, ei hataa), kolmannessa oli jalleen passintarkastus ja neljannessa saimme leiman joka oikeuttaa kahden viikon oleskeluun maassa - hurraa! Olimme hyvin huojentuneita. Toisin kavi belgialaispariskunnan, joista mies oli oleillut Laosissa kolme kuukautta mutta nyt, maasta poistuessaan, kavikin ilmi etta hanelle oli leimattu vain kuukauden viisumi. Tallaisesta tilanteesta selvittiin onneksi rahalla, mutta kyllahan se kirpaisi.

Huessa olimme perilla ennatyksellisesti etuajassa. Tasta kaupungista ei ole oikein mitaan sanottavaa, silla kavimme ainoastaan nukkumassa siella ennen tanne Nha Trangiin jatkamista. Junamatka kesti vaivaiset 12 tuntia, jonka aikana vietnamilaiset matkatoverimme tarjoilivat meille paikallisia herkkuja: sokeriliemeen kastettua bambunvartta ja lehteen kaarittya levamonjaa jonka sisalla on taikinaa. Tuli jotenkin ikava Indian cuisinea.

Nyt olemme viettaneet muutaman paivan Vietnamin rannikolla Nha Trangissa. Aurinkoa ei ole juuri nayttaytynyt, mika on tietysti vahan pettymys sinansa, mutta voihan sita pilvisellakin saalla olla rannalla. Ja jos ei halua olla rannalla, niin voi menna 3D cafehen katsomaan Joulutarinaa, silla joulutunnelmaa ei muuten taalta loydy. Eilen paadyimme sattumalta eraan vietnamilaisen valokuvaajan, Loc Main, valokuvagalleriaan. Mies oli kaynyt Suomessakin ja naytti kuvia Suomesta. Tuli vahan koti-ikava, kun naki kuvissa Suomen suven, mutta ikavaa vahan helpotti tieto siita ettei valoisasta ja vehreasta kesasta ole talla hetkella Suomessa tietoakaan. Huomenna matkamme jatkuu kohti Saigonin kaaosta. Pelkaan liikennetta jo valmiiksi, mutta ei kai se nyt pahempaa voi olla kuin Intiassa.

Khop chai!

Olemme vaihtaneet tuubaamisen temppeleihin. Luang Prabang on kovin sieva ja hyvin romanttinen kaupunki pohjois-Laosissa, Mekong-joen rannalla. Iltaisin joenrannan ravintoloiden lyhdyt syttyvat ja tassa tunnelmallisessa atmosfaarissa voi nauttia illallisensa. Meidan valintamme kuitenkin on ravintoloista se, jossa valkoisten lautasliinojen sijasta on vessapaperitorpot keskella poytaa ja jonka ruokalista on lyhyt ja kursailematon (eli halpa!), silla matkapaivia on edessa viela monta eika veronpalautuksia viela nay tililla moneen viikkoon. Temppeleita taalla olisi hyvin paljon, mutta lopulta paadyimme kaymaan ainoastaan siina mahtavimmassa.

Tanaan naimme sen, mita olin Luang Prabangissa odottanut, eli vesiputoukset. Siella ne olivat, kaiken sen suuren ja mahtavan ja vihrean ja huumaavaantuoksuisen luonnon (jonka halki kulki asfalttitie mutta se on sivuseikka) keskella. Uiskentelimme kylmassa vedessa kuin vedenneidot konsanaan, varoimme teravia kivia pohjassa emmeka uskaltaneet uida putouksen alle. Tama harmittaa meita jo nyt, mutta turvallisuus ennen kaikkea. Taalla paratiisin keskella aika vain katosi ja minibussimme oli pian lahdossa takaisin kaupunkiin emmeka olleet viela edes nahneet suurinta vesiputousta. Kymmenessa minuutissa meidan taytyi juosta ohi hitaasti kulkevien elakelaisten, rapsia muutama vahan huono kuva valtavana ryoppyna putoavasta vedesta ja reippailla polkua pitkin takaisin parkkipaikalle. Kotimatkalla minibussimme pysahtyi paikallisessa kylassa emmeka oikein tienneet mita ajatella asiasta - mika oikeus meilla on tunkeutua heidan kylaansa katsomaan kuin mita tahansa nahtavyytta. Lapset olivat niin suloisia ja resuisissa vaatteissa, etta pala nousi kurkkuun. Ostimme heilta kuitenkin pienia matkamuistoja ennen kotiinpaluuta.

Huomisaamuna jatamme Luang Prabangin. Bussi vie meidat takaisin etelaan, Vientianeen ja sielta Savannakhetiin, josta jatkamme edelleen Vietnamin rajalle. Edessa oleva pitka matka kiemurtelevia vuoristoteita pitkin uuvuttaa jo valmiiksi, mutta toisaalta on kutkuttavan jannaa olla jalleen tien paalla, odottaa uusia maisemia ja sita mika meita maaranpaassa odottaakaan.

VV

Vang Vieng. Mita siita nyt kirjottaisi. Paikassa on kaksi huomionarvoista asiaa: alyttoman kaunis maisema ja tubing. Tubing eli tubaaminen eli tubettaminen (rakkaan lapsen monet nimet) tarkoittaa kaytannossa sita, etta vuokraat itsellesi taytetyn traktorin sisakumen ja killuttelet silla alas jokea. Hupi ei suinkaan lopu tahan! Tubaamisesta on tullut niin suosittua, etta joen ymparille on kasvanut rantabaareja jotka heittavat janoiselle tubettajalle koyden ja hilaavat rantaan. Eika siinakaan viela kaikki, viskishotit ovat ilmaisia ja drinkkeja ei myyda suomalaiseen tapaan laseittain, vaan ampareittain!

Okei, Vang Viengissa on sittenkin kolme huomionarvoista asiaa; edellisten lisaksi ravintoloissa naytetaan loputtomasti Frendien ja Family Guyn tuotantokausia! Voiko parempaa sunnuntaipaivan ajanvietetta kuvitellakaan?

Tapasimme monta matkaajaa, jotka ovat jaaneet koukkuun Vang Viengiin, mutta meille onneksi riitti yksi kerta ja nyt olemme saapuneet onnellisesti reilun 7 tunnin bussimatkan jalkeen Laosin romanttiseen temppelikaupunkiin, Luang Prabangiin. Huomenna edessamme siintavat Unescon maailmanperintokohteet vesiputouksineen paivineen.

Vientiane

Saavuimme lauantaina Laosiin ja laskimme rinkat selasta Vientianessa, maan pikkuisessa paakaupungissa. Paikka on janna sekoitus modernia lansimaalaisuutta ja aasialaista periferiaa. Vientianea ei voi verrata muiden Aasian maiden sykkiviin miljoonakaupunkeihin, vaan taalla asukkaita on 200 000, kahvilat menevat kiinni kuudelta, suurin osa ravintoloista yhdeksan-kymmenen aikaan ja uhmakkaimmatkin rebellit sulkevat ovensa keskiyohon mennessa. Keskustan paakadun varsi on taynna ihania kahviloita, joissa voi herkutella oikean makuisella latella ja ihanilla kakuilla, hienoissa putiikeissa on varikkaita laukkuja, silkkimekkoja, huiveja, sopoja pussukoita, koruja ja kaikenlaista kaunista (mita voisi haalia mukaansa, jos rinkan tilavuus ei olisi niin arsyttavan rajallinen) ja ruokakauppojen hyllyt notkuvat lansimaalaisia herkkuja (kuten nakkileipaa!). Majapaikkojen tarjonta on kuitenkin melko rajallinen. Osa paikallisista osaa jonkun verran englantia, jotkut muutaman fraasin ja loput puhuvat sellaisella aksentilla, etta varsinaisen kommunikaation maara keskusteluissa jaa nollaan. Arkkitehtuurikin on erikoinen kombinaatio hokkeleita, tavanomaisia taloja ja moderneja kerrostaloja, tosin oikeita pilvenpiirtajia ei ainakaan viela kaupungin siluetista nouse.

Ja sitten ruoka, en oikein tieda miten sita kuvailisi. Nuudeleita, kasviksia, possua, jos sellaista harrastaa, ja puoli teelusikallista kalakastiketta. Ei oikein maistu miltaan Intian ihanien curryjen, kurmien ja masaloiden jalkeen. Mietoihin mossoihin kyllastyneina tilasimme tanaan sitten mausteista ruokaa, Juulille papaija-nuudelisalaattia ja mulle ja Ellulle mausteista kasviscurrya. Juuli sai lajan nuudeleita, joiden seassa oli arviolta 50 valkosipulinkyntta ja raastettu puolikas porkkana, ja meidan potut, sipulit ja porkkanat saapuivat poytaan miedossa kookosliemessa (mutta oli kylla silti hyvaa). Laos hammentaa meita. Onneksi pad thai on hyvaa, mutta se onkin toisaalta thaimaalainen ruoka...

Paikallisissa lehdissa paivitellaan nuorten uusia villityksia (kannykoita ja merkkivaatteita), autot ajavat hitaasti pitkin paakaupungin katuja ja ihmiset ovat ystavallisia ja rauhallisia, naiset kulkevat Lao-hameissaan ja kaduilta on helppo bongailla munkkeja oransseissa kaavuissaan. Opaskirjamme mukaan Laos on vasta hitaasti siirtymassa 2000-luvulle, enka vaita vastaan. Uuden ja vanhan, lansimaalaisen ja aasialaisen yhteensulautuminen on jossain lahitulevaisuudessa, talla hetkella lankkaripaikat tuntuvat taalla jotenkin paalleliimatuilta.

Tanaan vuokrattiin pyorat ja kaytiin ihastelemassa kultaista temppelia. Taalla on meneillaan That Luang -festivaali, joten vakea oli hurjasti ja kaikki kantoivat uskomattomia kukkalaitteita munkeille, joidenkin kantamiseen tarvittiin jopa kaksi. Orkidea- ja paasiashenkisiin kukkarykelmiin oli myos kiinnitetty kauniisti taiteltuja seteleita ja huumaavan tuoksuisia suitsukkeita, ja tunnelma oli iloinen. Matka jatkui ison suihkulahteen ohi ja riemukaari-kopion alitse autojen lomassa kohti Cope-centrea. Paikasta voisi melkein tehda oman postauksen, mutta laitan nyt vain linkin . Paikka oli toteutettu tosi hienosti ja innovatiivisesti, joten jos joku paattaa pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja ostaa lipun Vientianeen, niin kannattaa kayda. Me pyorailimme sateessa kotiin. Viela on kaksi yota Vientianessa jaljella, huomenna jannitan, saanko luvan lentaa viiden viikon paasta Kiinaan ja perjantaina bussi kiidattaa (heh) meidat Vang viengiin. Taalla Laos laittaa nukkumaan, kuullaan taas uusista kohteista!

Let's panic!

Olemme saapuneet Bangkokiin. Lentokentta ja kaupungin keskusta ovat tulvattomia. Maanvaihdos on melkein tajunnanrajayttavaa. Bangkok on pilvenpiirtajia, ilmajunia, trendikkaita ja hassusti englantia aantavia thaimaalaisia, uutta ruokaa ja valuuttaa. Koko ensimmaisen paivan paani oli sekaisin: "Mita tama maksaa, paljonko se on rupioisssa, ai niin paljon, onpa kallista!" (Vaikka hinnat ovat edelleen Suomen tasoon verrattuna halpoja, on ero Intiaan huomattava.) Turistimestoja notkuvalla Khao San -kadulla vilkkuvat KFC:n, Burger Kingin, Subwayn, Makkarin ja muiden ylikansallisten riistoketjujen neonvalokyltit, ravintoloissa soivat lansimaiset hittibiisit ja kojuissa myydaan viimeisinta katumuotia. Ihmiset ja uutiset spekuloivat tulvan seuraavia vaiheita, pysyyko keskusta kuivana, kauanko tulva viela jatkuu ja niin edelleen.

Me sen sijaan nautimme taiteesta viimeisena paivanamme Bangkokissa, silla huomenna aloitamme matkan kohti Laosia. Kavimme Bangkokin Arts and Culture Centressa, missa oli mm. kuninkaan 84-vuotissynttareiden kunniaksi jarjestetyn maalauskisan satoa (Kunkun palvonta on kasittamatonta, aija on suurinpiirtein jumalolento kuvista paatellen) ja - kuinka ollakaan - nayttely tulvasta! Infotekstissa selvitettiin etta kyseisen nayttelyn suunnittelu alkoi heinakuussa (monsuunin alku), jolloin ei viela tiedetty kuinka ajankohtaiseksi aihe tuleekaan. Teoksia maustettiin infoplajayksilla tulvasta. (Klikkaamalla saa kuvaa suuremmaksi)

Let's Panic


No Food - What to Do?

P.s. Kotivaki voi hengahtaa, Laosissa ei tulvi. :)