Khop chai!

Olemme vaihtaneet tuubaamisen temppeleihin. Luang Prabang on kovin sieva ja hyvin romanttinen kaupunki pohjois-Laosissa, Mekong-joen rannalla. Iltaisin joenrannan ravintoloiden lyhdyt syttyvat ja tassa tunnelmallisessa atmosfaarissa voi nauttia illallisensa. Meidan valintamme kuitenkin on ravintoloista se, jossa valkoisten lautasliinojen sijasta on vessapaperitorpot keskella poytaa ja jonka ruokalista on lyhyt ja kursailematon (eli halpa!), silla matkapaivia on edessa viela monta eika veronpalautuksia viela nay tililla moneen viikkoon. Temppeleita taalla olisi hyvin paljon, mutta lopulta paadyimme kaymaan ainoastaan siina mahtavimmassa.

Tanaan naimme sen, mita olin Luang Prabangissa odottanut, eli vesiputoukset. Siella ne olivat, kaiken sen suuren ja mahtavan ja vihrean ja huumaavaantuoksuisen luonnon (jonka halki kulki asfalttitie mutta se on sivuseikka) keskella. Uiskentelimme kylmassa vedessa kuin vedenneidot konsanaan, varoimme teravia kivia pohjassa emmeka uskaltaneet uida putouksen alle. Tama harmittaa meita jo nyt, mutta turvallisuus ennen kaikkea. Taalla paratiisin keskella aika vain katosi ja minibussimme oli pian lahdossa takaisin kaupunkiin emmeka olleet viela edes nahneet suurinta vesiputousta. Kymmenessa minuutissa meidan taytyi juosta ohi hitaasti kulkevien elakelaisten, rapsia muutama vahan huono kuva valtavana ryoppyna putoavasta vedesta ja reippailla polkua pitkin takaisin parkkipaikalle. Kotimatkalla minibussimme pysahtyi paikallisessa kylassa emmeka oikein tienneet mita ajatella asiasta - mika oikeus meilla on tunkeutua heidan kylaansa katsomaan kuin mita tahansa nahtavyytta. Lapset olivat niin suloisia ja resuisissa vaatteissa, etta pala nousi kurkkuun. Ostimme heilta kuitenkin pienia matkamuistoja ennen kotiinpaluuta.

Huomisaamuna jatamme Luang Prabangin. Bussi vie meidat takaisin etelaan, Vientianeen ja sielta Savannakhetiin, josta jatkamme edelleen Vietnamin rajalle. Edessa oleva pitka matka kiemurtelevia vuoristoteita pitkin uuvuttaa jo valmiiksi, mutta toisaalta on kutkuttavan jannaa olla jalleen tien paalla, odottaa uusia maisemia ja sita mika meita maaranpaassa odottaakaan.